Maahanmuuttajiin liittyvissä keskusteluissa törmää toistuvasti ihmettelyyn siitä, miksi pakolaiset ja turvapaikanhakijat eivät palaa kotimaahansa, vaikka sotaisuudet siellä olisivat loppuneet ja entisen kotimaan hallitus toivottaa tervetulleeksi takaisin.

Eikö tämä jos mikä ole osoitus siitä, että pakolaiset ja turvapaikanhakijat haluavat vain hyötyä maasta, joka on suostunut ottamaan heidät vastaan?

Asustan tilapäisesti Ugandassa, maassa, joka on viime vuosikymmeninä ottanut vastaan enemmän naapurimaiden sotaa paenneita kansalaisia kuin mikään Euroopan maa. Suurten järvien alueella ja itäisessä Afrikassa jatkuneiden sotaisuuksien vuoksi Ugandaan on “ virrannut" 90-luvulta lähtien väkeä Sudanista, Ruandasta, Somaliasta, Burundista ja Kongon Demokraattisesta tasavallasta. Yhteensä heitä arvioidaan tälläkin hetkellä olevan noin 245 000. Lisaksi Ugandan pohjoisosissa kotiinpaluuta odottaa leireillä vielä noin 125 000 maan sisäistä pakolaista.

Toki tilastojen takaa löytyy myös niitä, jotka yrittävät palata koteihinsa. Esimerkiksi Etelä-Sudanin itsenäistymisen jälkeen suuri osa sudanilaisista on pakannut tavaransa ja on nyt aloittelemassa uutta elämää uudessa valtiossa. Myös Ruandassa olot ovat rauhoittuneet ja paluumuutto hyvässä vauhdissa. Silti esimerkiksi Ugandan länsiosassa Nakivalen ja Kyakan pakolaisasutusalueilla on satoja ruandalaisperheitä, jotka jatkavat elämäänsä kahden maan välillä. He käyvät välillä Ruandan puolella katsomassa, mutta palaavat jonkin ajan kuluttua Ugandan pakolaisasutusalueelle, koska siellä heillä on ainakin maatilkkunsa ja lapsilla mahdollisuus koulunkäyntiin.

Vuosien poissaolon jälkeen elämä vanhassa kotimaassa ei ota sujuakseen, koska kaikilla ei yksinkertaisesti ole enää paikkaa, mihin palata. Maan- ja kiinteistönomistus ei Afrikan maissa ole kovin vahvalla pohjalla ja puuttuvat asiakirjat estävät ihmisiä todistamasta, mitä he todellisuudessa omistavat. Kun maan aiempi haltija on sotatilan takia joutunut lähtemään kotikonnuiltaan, tilalle on voinut tulla uusia asukkaita, jotka ovat ottaneet maan omaan käyttöönsä. Pahimmassa tapauksessa he ovat vahvistuttaneet valtauksensa kirjallisilla sopimuksilla, joiden hankkiminen lahjusten avulla ei ole niinkään vaikeaa.

Kun vanha omistaja palaa kotiseudulle, vastassa ovat uudet asukkaat, joilla on näyttää paperi siitä, että maa kuuluu heille. Apua ei löydy naapureiltakaan, sillä vuosia jatkunut sota on hajottanut yhteisöt ja niiden yhteisöllisyyden. Kokonaisiset kylät on tyhjentyneet, joten paikalla ei välttämättä ole ketään, joka voisi todistaa omistusoikeudesta . Paikalla olevat naapurit myös varovat sekaantumasta toistensa asioihin pelaten kostoa ja uutta väkivallan aaltoa. Heikoimmilla ovat yksinäiset naiset, lesket ja yksinhuoltajat, joilla ei ole ketään puolustajanaan. Naisten lukutaitoaste esimerkiksi Kongon ja Ruandan maaseudulla on noin 45 prosenttia, joten harva heistä pystyy ajamaan asiaansa oikeudessa.

Pitkään jatkunut sota on myös tuhonnut yhteiskunnan perusinstituutiot. Etenkään maaseudulla ei tyhjenneisiin kouluihin ja terveyskeskuksiin ole helppo saada opettajia ja terveydenhoitajia, jos rakennukset yleensä ovat enää pystyssä. Niiden uudelleenrakennus ja käynnistäminen kestää vielä vuosia ja sillä aikaa uudet sukupolvet kasvavat ja kotiutuvat uuteen paikkaan. Heille vanha koti ei ehkä koskaan tule olemaan se talo, jota kodiksi kutsutaan.

Kirjoittaja on Suomen Pakolaisavun vapaaehtoistyöläisenä Ugandassa.